Päivä 7.
Jos tuosta äkkiseltään laskette päiviä taaksepäin, huomaatte varmaan, että jokin ei ihan täsmää. En varmaan maininnutkaan aiemmin, että saatiin miehen kanssa synttärilahjaksi kilo keksejä. Joista loogisesti puolet kuuluivat minulle. Niinpä viikko sitten tuli nekin tuhottua. Paska reissu, mutta tulipa tehtyä. Tai siis keksit olivat hyviä, toki. Määrä vain oli vähän yläkanttiin.
Nyt on siis mässytetty oikein olan takaa, riittää varmasti seuraavaksi puoleksi vuodeksi. Tällä viikolla olen sitten ollut jo ihan kiltisti taas, kun vaaralliset objektit on saatu poistettua taloudesta. Elämää sen sijaan on taas pukannut, ja unirytmi on edelleen vähän miinuksen puolella, joten energiat ovat keikkuneet survival-tasolla. Liikkumaankaan en sitten ole jaksanut, niin kuin olisin halunnut. Olen nyt kuitenkin yrittänyt hyväksyä sen, että ensisijaisesti täytyy pitää huolta unesta ja ruoasta, vasta sitten jaksaa urheilla ja pitää stressin kurissa.
Lukukausi on lähtenyt hyvin käyntiin, kurssit nivoutuvat mukavasti keskenään, ja useimmat proffat oikeasti osaavat opettaa. Töissä samaa kaaosta kuin ennenkin, aina tapahtuu edistystä, mutta ah niin hitaasti... Sosiaalista elämää on tarjolla runsain mitoin, ei oikein ehdi hengähtää koko huhtikuussa. Toivottavasti toukokuu on sitten vähän rauhallisempi. Ei siis pidä ihmetellä, jos pidän useamman päivän hiljaiseloa.
Keskimäärin tekee mieli makeaa, mutta homma on tällä kertaa ihan oikeasti hallinnassa ja pää taas kohdillaan. Tällä linjalla kun vaikka jatkaisi, niin olisi ihan hyvä.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
perjantai 3. huhtikuuta 2015
Perjantai 3.4.2015
Päivä 1.
Kyllä vaan. Jäi tuo kakkuputki sitten päälle. Sen siitä saa, kun liian isoon ääneen ilmoittaa hallitsevansa homman. Vaikka sinänsä olikin totta, mitä viime sunnuntaina kirjoitin. Eli sunnuntai-ilta oli ihan oikeasti helppo ja sujuva. Vaan kun sitä kakkua jäi yli. Paljon. Ja kun itsellä nyt sitten oli licence to eat kyseiseen kakkuun (koska "minun" kakku vs. miehen suklaa), olisi ehkä itsekin pitänyt tajuta, mitä siitä seuraa.
En siis ole syönyt mitään muuta makeaa, ja kakkuakin päivittäin vain yhden palan. Mutta se pala oli silti saatava. Onneksi eilen meni viimeinen. Ensi kerralla on siis oikeasti pitäydyttävä niin pienissä annoksissa, että mässyt katoaa yhden päivän aikana. Kun näemmä olen niin höperö, ettei sielu kestä heittää menemään jotakin niin herkullista.
Joka päivä vannoin, että seuraavana päivänä lentää jämät pihalle. Keskiviikkona olin sitten jo niin välinpitämätön, että totesin olevan ihan sama, syönkö sen viimeisen palan torstaina vai heitänkö menemään. Ja tietysti se sitten tuli syötyä. Valitettavasti sama välinpitämättömyys levisi muihinkin syömisiin.
Ärsyttävintä on, että jo arpoessani kakun kohtaloa tiesin tuloksen ja että homma oli luisumassa käsistä. Mutta sillä hetkellä ei vaan jaksanut välittää. Asiaan toki vaikuttivat vahvasti vielä univaje (jota en ehtinyt tällä viikolla korjata) ja stressi. Eilisen aikana olen alkanut korjata taas ruokailuja kohdilleen (ai mitä, eikö olekaan ihan normaalia vetää täytekakkua aamupalaksi?). Tällä hetkellä mennään ateria kerrallaan, kun pidemmälle ei uskalla ajatella. Eli seuraava ateria koostuu hyvästä ruoasta, jatkosta ei ole tietoa.
Onneksi nyt pääsiäisenä saa nukuttua ja ladattua akkuja. Ilman pääsiäismunia, luonnollisesti...
Kyllä vaan. Jäi tuo kakkuputki sitten päälle. Sen siitä saa, kun liian isoon ääneen ilmoittaa hallitsevansa homman. Vaikka sinänsä olikin totta, mitä viime sunnuntaina kirjoitin. Eli sunnuntai-ilta oli ihan oikeasti helppo ja sujuva. Vaan kun sitä kakkua jäi yli. Paljon. Ja kun itsellä nyt sitten oli licence to eat kyseiseen kakkuun (koska "minun" kakku vs. miehen suklaa), olisi ehkä itsekin pitänyt tajuta, mitä siitä seuraa.
En siis ole syönyt mitään muuta makeaa, ja kakkuakin päivittäin vain yhden palan. Mutta se pala oli silti saatava. Onneksi eilen meni viimeinen. Ensi kerralla on siis oikeasti pitäydyttävä niin pienissä annoksissa, että mässyt katoaa yhden päivän aikana. Kun näemmä olen niin höperö, ettei sielu kestä heittää menemään jotakin niin herkullista.
Joka päivä vannoin, että seuraavana päivänä lentää jämät pihalle. Keskiviikkona olin sitten jo niin välinpitämätön, että totesin olevan ihan sama, syönkö sen viimeisen palan torstaina vai heitänkö menemään. Ja tietysti se sitten tuli syötyä. Valitettavasti sama välinpitämättömyys levisi muihinkin syömisiin.
Ärsyttävintä on, että jo arpoessani kakun kohtaloa tiesin tuloksen ja että homma oli luisumassa käsistä. Mutta sillä hetkellä ei vaan jaksanut välittää. Asiaan toki vaikuttivat vahvasti vielä univaje (jota en ehtinyt tällä viikolla korjata) ja stressi. Eilisen aikana olen alkanut korjata taas ruokailuja kohdilleen (ai mitä, eikö olekaan ihan normaalia vetää täytekakkua aamupalaksi?). Tällä hetkellä mennään ateria kerrallaan, kun pidemmälle ei uskalla ajatella. Eli seuraava ateria koostuu hyvästä ruoasta, jatkosta ei ole tietoa.
Onneksi nyt pääsiäisenä saa nukuttua ja ladattua akkuja. Ilman pääsiäismunia, luonnollisesti...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)